Torstaina rakas isotätini Helli sai aivohalvauksen ja menehtyi to-pe-yönä sairaalassa. Helli oli vanhempien ja veljien jälkeen läheisin sukulaiseni. Hellin luokse saattoi koska tahansa mennä ja puhua mistä tahansa. Vaikka hän ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin tuomitsevaa sanaa ei hänen huuliltaan tullut. Muistojen joukossa ei ole ainoatakaan huonoa. Maailma voi mennä vain huonommaksi ilman Helliä.

Helli oli ollut flunssainen joitakin viikkoja, mutta kukaan ei osannut odottaa, että hän lähtisi. Tiedän, että hän halusi lähteä nopeasti ja pelkäsi sitä, että joutuisi makaamaan sairaalassa pitkään vihanneksena. Mutta se ei poista sitä kestämätöntä tosiasiaa, ettei Helli enää ole täällä. Hellin piti olla ikuinen. Vasta viime viikolla, 87-vuotiaana, Helli myönsi, että alkoi tulla vanhaksi. Tänäänkin ajattelin, tuleekohan Helli saunaan, kun olisi niin paljon juttuja kerrottavana.

Sunny, joka rakasti Helliä yli kaiken, on aina kääntynyt katsomaan korvat hörössä, jos joku mainitsee nimen Helli. Tänään ja eilen Hellistä puhuttaessa se ei kääntynyt katsomaan, jatkoi vain määrätietoisesti eteenpäin. Kukaan meistä ei kestä tätä toista paremmin.

Nuku hyvin, rakas Helli, ja kiitos kaikesta. Toivottavasti tiedät, kuinka tärkeät olit mulle ja olet - aina.

The Road goes ever on and on

Down from the door where it began.

Now far ahead the Road has gone,

And I must follow, if I can,

Pursuing it with eager feet,

Until it joins some larger way

Where many paths and errands meet.

And whither then? I cannot say.

-J. R. R. Tolkien